Heissäkö on Tourettejen tulevaisuus?

Kuu oli noussut Sunset Valleyn ylle. Sen kelmeä sävy varoitteli tulevista myrskyistä.

Rannalla seisoi nainen, joka tuijotteli merelle. Hänen päässään kieppui villisti ja ajatukset kimpoilivat pitkin mielen seinämiä kuin superpallot.

Nainen ei ollut enää kauaa yksin, sillä joku lähestyi häntä kaupungista päin. Placido Tourette oli livahtanut yöllä ulos tavatakseen äitiään.

"Placido!" Vita henkäisi ja kietoi käsivartensa pojan ympäri. "Sinä tulit." hän jatkoi.
"Totta kai minä tulin, kun sinä pyysit." Placido sanoi ja puristui äidinsä lämpimään vartaloon kiinni.

"Meillä on hiukan puhuttavaa. Nyt kun olet jo iso poika, luulen että ymmärrät." Vita sanoi vakavana.
Placido nielaisi kuuluvasti. Mistä Vita tahtoi puhua? Mitä Vita tahtoi hänen ymmärtävän?

"Minun täytyy myöntää, että valehtelin sinulle aiemmin. Mutta tein sen vain sinun parhaaksesi." Vita sanoi edelleen vakavana. Sitten hän henkäisi syvään, keräsi voimansa ja jatkoi; "En minä oikeasti ole sinun äitisi." hän sanoi ja näki miten Placidon pää painui alas.
"Sinä et halua minua enää, sinä et rakasta minua. Kyllä minä sen ymmärrän, ei kukaan minua halua." Placido mutisi. Hän tunsi kuinka itku takertui kivuliaasti kurkkuun.
"Placido rakas, katso minua." Vita pyysi lämpimästi.

Placido nosti katseensa ja näki Vitan kuun kajastuksesssa välkkyvät silmät.
"Minä sanoin vain, etten ole sinun äitisi. En sanonut, etten rakastaisi sinua." hän kuiskasi. "Ja sinä huomaat vielä, että on vain hyvä, etten ole äitisi. Voimme olla paljon... enemmän."

Vita astui askeleen lähemmäs Placidoa ja painoi kalliilla huulipunalla punatut huulensa Placidon huulille. Placido säpsähti, muttei estellyt naista vaan kietoi automaattisesti kätensä hänen ympärilleen.

Ja sinne he jäivät Sunset Valleyn yöhön vain kuun ja tähtien katsellessa heitä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä on Penelope Tourette, joka alkuperäisten suunnitelmieni vastaisesti ehtikin jo kasvaa teiniksi tämän osan aikana ja tässä hän nyt on. Olenko ainut jonka mielestä Penelope on hervottoman kaunis, vaikka itse sanonkin! :D Penelope sai teini-iän myötä uudeksi luonteenpiirteekseen paljaan pinnan pelon.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Aamu sarasti jo Sunset Valleyssa. Penelope oli noussut aikaisin, että varmasti ehtisi ensimmäiseen koulupäiväänsä lukiossa. Hänelle jäi vielä kuitenkin tunti vapaa-aikaa, ennen kuin koulubussi saapuisi häntä noutamaan. Niinpä Penelope luonteeltaan siistinä tarttuikin aamulla moppiin purkaakseen hermostustaan. Keittiön hana oli hajonnut eilisiltana ja isä oli jopa saanut sen korjattua, muttei ollut viitsinyt satsata lattian luuttuamiseen.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sandi French, Placidon lapsuuden paras ja ainoa ystävä notkui hermostuneena koulun pihalla sinä aamuna. He olivat sopineet Placidon kanssa tapaavansa toisensa ennen koulun alkua. Syyssade kasteli hiukset ja sai paidan liimautumaan ihoon, mutta Sandi ei siitä välittänyt. Placidon pitäisi tulla ihan pian, ei sateella ollut merkitystä.

Ja pian Placido kävelikin koulun pihan poikki. Kengänpohjat kitisivät märkinä laattalattiaa vasten. Koko pihalla ei hänen lisäkseen seissyt kuin Sandi, joka hymyili lähestyvälle Placidolle. Placidoa väsytti hänen viimeöinen karkumatkansa, mutta hän päätti kuitenkin olla purkamatta väsymystään Sandiin.

Placido saapui Sandin läelle ja tyttö hipaisi hänen käsivarttaan todeten hyvin samalla tavalla kuin Vita viime yönä: "Ihanaa, että tulit."
Ja Placido vastasi: "Totta kai minä tulin. Oliko sinulla jotain tärkeää?"

Sandi ei vastannut viimeiseen kysymykseen, vaan tarttui Placidoa hellästi kädestä.
"Tavallaan." hän sanoi viimein.

Placido vilkaisi tyttöä kysyvästi ja Sandi alkoi kakellella jotain sekavaa:
"Minä olen miettinyt, tai siis, mehän olemme aina olleet ystäviä, mutta nyt minusta tuntuu, tai siis, emmehän me ole enää mitään kakaroita..."

Sandi nojautui taas hieman lähemmäksi Placidoa ja kuiskasi ujosti: "Minä haluaisin olla enemmän kuin ystävä. Minä... tykkään sinusta."
Placido vain hymyili. Kyllä hänkin tykkäsi Sandista. Mutta entä Vita?

Placido ei kuitenkaan ehtinyt miettiä Vitaa tai mitään muutakaan, kun Sandi sanojensa vakuudeksi muiskautti ujon suudelman Placidon huulille ja Placido vastasi siihen. Hän tiesi mitä tekisi, hän halusi Sandin. Tyytyväinen, miellyttävä hiljaisuus jäi hetkeksi roikkumaan heidän välilleen, kunnes koulun kello soi.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Koulu oli päättynyt joitakin tunteja sitten. Penelope lojui huoneessaan lapsuuden ystäviensä Serenan ja Darlenen kanssa. Penelopen päässä kieppui. Se saattoi osittain johtua siitä, että hän retkotti vuoteellaan pää melkein alas päin, mutta hän epäili se johtuvan siitä, miten paljon oli muuttunut sitten lapsuusaikojen. Hän muisti Serenan ja Darlenen hiekkalaatikolla kanssaan ja nyt nuo kaksi olivat niin... aikuisia.

Serena oli vuoden vanhempi Penelopea ja Darlenea. Ennen se oli ilmennyt siten, että Serena oli osannut kertoa vastaukset kokeisiin ja opettanut Penelopea ja Darlenea lakkaamaan kyntensä. Nyt sen tiesi, siitä että Serena oli kaupungin tavoitelluin tyttö. Ja kaiken lisäksi useimmiten sinkku. Hän vaihtoi miestä kuin paitaa, tapaili itseään huomattavasti vanhempia miehiä ja nautti asemastaan himoittuna kaunottarena.

Darlene puolestaan oli Penelopen lapsuuden ehdottomasti paras ystävä. Darlene oli herkempi kuin Serena, hän ei tykännyt vaihdella miestä, vaan tyytyi sokeasti rakastamaan (itseään reilusti vanhempaa) on-off poikaystäväänsä. Darlene oli sitä tyyppiä, joka itki kaikesta ja dramatisoi kynnen katkeamisesta maailman lopun. Darlene oli kaupungin kaunein ja tavoitelluin tyttö heti Serenan jälkeen.

Penelope pohti, miksi nuo kaksi olivat ängenneet hänen matkaansa, kun hän käveli koulusta kotiin. Ja sitten paukanneet hänen huoneeseensa ja heittäytyneet vakavina hänen sängylleen. Oliko tämä Serenan ja Darlenen nykyinen käsitys hauskanpidosta? Sitten Penelopen mielessä välkähti hetkeksi lämmin ajatus; entä jos he halusivat olla edelleen hänen ystäviään? Olihan se fakta, että Penelope oli nykyään ihan eri maailmasta, kuin nuo korkokengissä sipsuttelevat ja kikattelevat tytöt, mutta ehkä se ei muuttaisi heidän ystävyyttään. Penelope hymyili.

"Penelope, me emme tulleet turhaan tänne lojumaan. Meillä on parempaakin tekemistä, kuin tuhlata nuoruutemme täällä." Serena aloitti kylmästi, kylmemmin kuin Penelope oli osannut odottaa. "Sinä olet muuttunut aika paljon. Tai sitten et ole, ehkä sinä juuri et ole muuttunut. Kuitenkin, oli asia miten oli, sinä et ole niin kuin me. Me emme ole enää niitä räkäposkisia kakaroita juoksemassa jalkapallon perässä. Joten on ehkä parempi, että me kuljemme eri porukoissa tästä lähtien." Serena päätti pitkän ja kylmääkin kylmemmn puheenvuoronsa jääden odottamaan reaktiota.

"Tarkoitatko sinä, että te aiotte... jättää minut?" Penelope kysyi ääni väristen. Hän ei uskonut kuulemaansa, hän ei voinut uskoa. Serena ja Darlene olivat hänen ainoat oikeat ystävänsä. Kyynel vierähti pitkin poskea, vaikka Penelope yritti hokea sille, että hän ei saisi nyt itkeä. 

"Sinäkinkö?" Penelope sopersi viitaten sanansa Darlenelle.

"Olen pahoillani, muru." Darlene sanoi hiljaa. Hänen äänestään kuulsi aito pahoittelu, välittäminen. Penelopen sisällä kiehahti. Kaikki oli Serenan syytä. Serena oli niin itsekäs ämmä, että vei Penelopelta hänen parhaan ystävänsä.

"No, painukaa sitten helvettiin täältä!" Penelope karjahti. Darlene säpsähti, Serena käveli kylmänrauhallisena pois ja Darlenekin kipitteli pian hänen perässään.

Ovi sulkeutui Darlenen perässä ja Penelope jäi yksin. Kyyeneleet vierivät valtoimenaan. Serenan sanat kaikuivat Penelopen päässä; "Sinä et ole niin kuin me." Mitä hän sitten oli? Eikö hänellä ollut tarpeeksi poikia ollakseen niin kuin he? Eikö hän ollut tarpeeksi suosittu? Ei tietenkään, ei Penelopella ollut poikia eikä fanilaumaa. Miksei ollut? Miksi hän ei voinut olla niin kuin he? Oliko hän liian ruma? Liian lihava? Hän oli vain niin vääränlainen.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ulkona satoi edelleen, vaikka päivä oli hyvää vauhtia jo kääntynyt illaksi. Jalat läiskäyttivät vesilätäkön pintaa niin että vesi kimposi pitkin paljaita sääriä ja imeytyi tennarien kangaspintaan.

Penelope kiisi halki sateen. Kyyeneleet valuivat poskilla, mutta onneksi kukaan ei voinut huomata niitä, sillä vesisade valui yhtä lailla noroina pitkin kasvoja. Kuntosalin valot ja siluetti häämöttivät edessä.

Penelope hoiperteli ja kompuroi juoksumatolla. Osittain siksi, että hän ei ollut ikinä elämässään juossut sellaisella. Isä ja Blair olivat vain kerta toisensa jälkeen vieneet hänet luontoon juoksemaan, hengittämään ulkoilmaa ja kuuntelemaan lintujen laulua. Osittain siksi, että hän oli vieläkin sekavassa mielentilassa. Päässä kieppuivat Serena ja Darlene sanomisineen. "Sinä et ole niin kuin me."

Ja vaikka hän juoksi henkensä hädässä, mikään ei muuttunut. Penelope katsoi itseään peilistä ja kyynel vierähti yht´äkkiä taas poskelle hänen katsoessaan itseään. Minä en ole niin kuin he. Hän kuiskasi mielessään ja katseli peilikuvaansa surun ja inhon sekaisin tuntein.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sillä välin toisaalla Touretten talossa oli kerrankin hiljaista. Hank ja Kate olivat hykerrellen lähteneet yhdessä elokuviin ja Placido torkkui univelkojaan pois olohuoneen sohvalla.

Uni jäi kuitenkiin lyhyeen, kun Vita hiippaili omin luvin olohuoneeseen.

"Placido, herää." hän sanoi vakavana kävellen ihan pojan vierelle ja katsoi huvittuneena miten Placido sätki unisia raajojaan ja mutisi jotain siitä, miten Vita saattoi seistä siinä.

Placido sai itsensä ylös sohvalta ja yritti tulkita Vitan kasvoja. Niissä ei ollut samaa lämpöä kuin yleensä.

"Placido, olen kuullut että et ole ollut aivan uskollinen minulle." Vita sanoi yhtä aikaa toruvaan, huolestuneeseen ja järkyttyneeseen sävyyn.

"Vita, tai siis äiti, tai siis..." Placido sotkeutui sanoissaan yrittäessään selittää, mitä hän tunsi Sandia kohtaan.

"Älä sönkötä siinä." Vita sanoi tylysti. "Minä rakastan sinua Placido, enemmän kuin kukaan. Se hempukka ei edes tiedä mitä rakkaus tarkoittaa. Sitä paitsi, meidän suhteemme on täydellinen keino kostaa Desireelle. Olen varma, että hän palaa jonain päivänä ja kun palaa, niin toivoo ettei olisi koskaan palannut." Vita tuumaili.

"Kas tässä on suunnitelma. Se on hyvin yksinkertainen. Sinun tarvitsee vain jättää se hassu tyttönen." Vita sanoi kuulostaen taas omalta itseltään.

"Mutta mistä minä tiedän, että minun kannattaa uhrata minun ja Sandin suhde sinun vuoksesi?" Placido kysyi pökerryksissä.

Vita mietti hetken kunnes hän totesi täysin totisena: "Minä menen sinun kanssasi naimisiin. Heti kun täytät 18. Me menemme naimisiin." 

Placido ei saanut sanaa suustaan.

Eikä hänen tarvinnut. Vita suuteli Placidoa ja he rojahtivat sylikkäin lattialle. Siinä he lepäsivät, tuleva aviopari. Aina siihen hetkeen saakka, että Vita huomasi kellon olevan melkein yksitoista illalla ja Hankin ja Katen palaavan minä hetkenä hyvänsä ja luikki tiehensä yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämmöistä tällä kertaa! Tuli taas vähän kiire tämän osan kanssa, kun nyt on taas sen verran menoa, että jos en olisi tänä aamuna tätä julkaissut, en olisi saanut sitä kahteen viikkoon julkaistua, heh.

Oliko Vitan ja Placidon suhde järkytys? Kuinka moni osasi odottaa jotain muuta kuin perinteistä äiti-poika- suhdetta? :D Miten nyt käy Placidon ja Sandin tuoreen suhteen? Entäs Penelope, millaiseen alamäkeen hänen elämänsä lähtee? Kommenttia saa heittää! :)