Sadut särkyvät

 

Herätyskello oli jo lakannut pirisemästä. Penelopen sisällä velloi. Paritanssia koulussa. Aina löytyi joku joka ei löytänyt paria. Yleensä ne tytöt, jotka eivät olleet tarpeeksi kauniita, tarpeeksi ihania, tarpeeksi jotain. Penelope vain makasi sängyllään. Jos hän pitäisi silmät kiinni, tämä päivä ei ehkä löytäisi häntä.

 

"Etkö sinä aio nousta?" Kate kysyi huolestuneena.

"En."

"Oletko sinä kipeä?" Kate kysyi yhä huolestuneempana.

"....olen." Penelope vastasi.

"Anna minä kokeilen onko sinulla kuumetta. Et sinä ainakaan tunnu kovin kuumeiselta." Kate hössötti.

"Minulla on huono olo." Penelope mutisi.

"Minulla on kiire, minulla on tapaaminen kaupungilla. Ehkä sinun on parempi jäädä täksi päiväksi kotiin lepäämään. Minun täytyy nyt mennä, soita minulle tai isälle jos tulee hätä." Kate sanoi.

 

Penelope jäi yksin huoneeseen ja kuulosteli tilannetta. Ulko-ovi kävi. Penelope odotti vielä hetken. Katella oli tapana unohtaa esimerkiksi avaimet tai kännykkä eteiseen ja paukata muutaman minuutin päästä takaisin hakemaan niitä. Niin ei kuitenkaan nyt käynyt ja Penelope uskalsi livahtaa huoneestaan.

Penelope nojautui keittiön pöytään. Hänellä olisi aamupäivän koko talo käytettävissä. Isä oli aamuvuorossa, äiti kaupungilla ja Placido koulussa. Hän voisi vaikka vetää kunnon aamujumpan eikä kukaan ollut käskemässä häntä ottamaan iisimmin. Hän ei ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa kun joku koputti oveen. Penelope huokaisi. Äiti oli sittenkin unohtanut jotain.

 

Penelope arvioi tulijaa päästä kantapäihin. Kuka tämä oli? Ei ainakaan äiti. Penelope pohti hetken avaisiko oven. Ventovieras, joka sitä paitsi näytti jopa jokseenkin pelottavalta. Nainen kuitenkin tapitti häntä hievahtamatta ja hänen katseensa pakotti Penelopeen kääntämään oven ripaa. Ehkei tämä mikään murhamies ainakaan ollut.

Siinä he seisoivat ja tutkailivat toisiaan. Kumpikaan ei koskaan muistanut tavanneensa toista aikaisemmin. Tuntemaon rikkoi näkymättömän hiljaisuuden heidän välillään. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään.

"Et kai sinä ole Penelope Tourette?" 

 

Nainen katseli Penelopea järkyttyneen näköisenä.
"Viimeksi kun näin sinut olit suurin piirtein tämän kokoinen." nainen uikutti. Se äänensävy ei sopinut hänen uilkonäköönsä.
"Ai, olemmeko me tavanneet joskus? Tai siis, kuka sinä olet, pitäisikö minun muistaa sinut jostain?" Penelope kyseli hämmästyneenä.



 

"Olen. Kuka sinä olet?" Penelope kysyi. Hän ei vieläkään ymmärtänyt mitään.
Nainen naurahti värittömästi: "Minä olen Desiree Tourette." Hän odotti, että Penelope olisi vähintääkin pyörtynyt järkytyksestä, mutta tyttö ei ollut moksiskaan.
"Oi, ihana tavata sukulaisia" Penelope hihkaisi. Hän ei ollut koskaan tavannut ketään sukulaistaan. Kaikki tuntuivat olevan vähän vaitonaisia sukulaisten suhteen. Ehkä heidät haluttiinkin pitää piilossa jos kaikki heistä näyttivät samalta kuin tämä Desiree.

 

"Sukulaisia tosiaan." Desiree naurahti. "Ei isäsi sattuisi olemaan kotona?" hän jatkoi ja yritti pitää mahdollisimman leveän hymyn kasvoillaan. Mitä peliä täällä pelattiin?



"Ei juuri nyt, hän on aamuvuorossa. Jäätkö odottamaan? Voin keittää kahvit." Penelope intoili. Kuntoilu unohtui. Tämä voisi olla ainutkertainen mahdollisuus tehdä tuttavuutta johonkin sukulaiseen.

***

Kahvinkeittimen porina oli ainoa ääni huoneessa. Penelope keskittyi tiukasti kahvikuppeihin. Hän aisti, että häntä katseltiin. Ei, häntä tuijotettiin. Mitä hän voisi sanoa tuolle mysteerinaiselle, josta hän tiesi vain nimen ja sen perusteella osasi päätellä että heillä oli jonkinlainen sukulaisuussuhde. Mutta sama veri suonissa ei takaa, että keskustelu luistaa luontevasti.



Miten kahvin kiehkurakuviot näyttivät niin kiehtovilta tänään. Tämä oli naurettavaa. Olla aikuinen nainen, joka ei saa sanaa suustaan istuessaan jonkun pahaisen teinitytön vieressä. Ehkä se olisi eri asia, jos se olisi vain joku satunnainen nulikka. Sille voisi haistattaa paskat ja nauraa ettei elämässä selviäisi sillä että on nuori ja nätti. Jonain päivänä kun ei enää ole. Mutta ehkä omaa tytärtään ei voisi tavata vuosien jälkeen ja ensimmäisenä ladella hänelle tuon tyyppisiä elämänviisauksia.

 

Penelope pyöritteli kuppia käsissään. Hiljaisuus ei särkyisi muuta kuin puhumalla.

"Mistä sinä tunnet isän? Mitä sukua te olette?" Penelope kysäisi muina naisina.

"Isäsi ei ole tainnut paljon kertoa sukujuuristasi?" Desiree huokaisi.

 



Penelope puisti päätään ja keskittyi hetkeksi kahviin joka pyörteili hänen kupissaan. Nyt kun hän ajatteli niin olihan siinä jotain outoa. Että hän oli koko ikänsä elänyt maailmassa jossa hänellä ei ollut olevinaan ollenkaan sukulaisia oman perheen lisäksi.



"Noh isälläsi on muutama tarina kerrottavana kun hän suvaitsee saapua kotiin." Desiree sanoi ja yritti hymyillä hämmentyneelle tytölle.

"Ehkä sinä osaat kertoa jotain sillä välin kun odotamme isää." Penelope sanoi. "Minä olen aina miettinyt miksi minun sukunimeni on Tourette, mutta se ei ole isän sukunimi. Tuleeko se jostain kauempaa suvusta?"

"Se tarkoittaa, että sinulla on äitisi sukunimi." Desiree vihjasi lempeästi.
Mutta Penelope ei ymmärtänyt vihjettä: "Ei, äidin sukunimi on Pistachio."
Silloin Desireen viileä kuori murtui: "Kenestä helvetin Pistachiosta sinä puhut?"
Penelope ei ehtinyt vastat kun ulko-ovi kolahti.

Hank huuteli eteisestä onko kukaan kotona. Hän ei saanut vastausta joten marssi olohuoneeseen ja tuijotti näkyä hämmentyneenä. Ei muuta. Penelope ja joku nainen heidän olohuoneessaan. Hank tutkaili kaksikkoa, lähinnä tuntematonta. Hän ei sopinut yhteen olohuoneen herttaisten kukkatapettien kanssa.



Naiset nousivat seisomaan. Penelope hymyili kevyesti isälleen, Desireessä ei ollut hymystä tietoakaan.



"Etkö sinä tunnista minua, Hank? Vai etkö vain muista?" Desiree kysyi. Hänen äänestään kuulsivat vuodet ja kaikki hetket niiden varrella.



Hankin silmissä välähti jotain kymmenen vuoden takaa. Nainen kehtasi kysyä eikö Hank tunnistanut. Hän tunnistaisi nuo silmät missä vain. Eikö hän muka muistaisi. Totta kai hän muisti. Hän muisti kymmenen vuotta sitten luvanneensa odottaa häntä. Hän oli rakastanut häntä.

 

Desiree lähestyi Hankia hitain mutta varmoin askelin. He eivät päästäneet tiukkaa katsekontaktia herpaantumaan.

Siinä he seisoivat ja tuijottivat toisiaan. He näkivät toisissaan nuoruuden huumaa joka oli nyt kertynyt juonteiksi suupieliin. He näkivät särkyneitä unelmia ja lupauksia.

 



"Desiree." Hank huokaisi ja väänteli neuvottomana käsiään. Teki mieli hieroa silmiä. Kymmenen vuoden jälkeen tuo nainen ei voinut seisoa hänen olohuoneessaan. Tai niinhän he olivat silloin sopineet. Mutta ei Desiree kuulunut tänne enää.
"Mitä sinä teet täällä?" Hank kysyi vieraalla äänellä.
"Tulin kotiin." Desiree totesi viileänä.

 

"Kotiin?" Hank toisti tyrmistyneenä. "Tämä ei ole sinun kotisi enää, älä kuvittele."

"Minä satun omistamaan puolet tästä talosta, joten tämä tasan on minun kotini." Desiree kivahti. Aikoiko Hank heittäytyä hankalaksi jo kättelyssä.

 





 

"Voisiko joku kertoa minullekin mistä tässä on kyse?" Penelope huomautti taustalta.

Kaksikko hiljeni hetkeksi.

 

 

Sitten Desiree tuiskahti taas ääneen: "Niin, sinä se tässä sietäisit hävetä. Et ole Penelopellekaan ilmeisesti sanallakaan valottanut mikä on kuvio tässä perheessä.

"Et voi puhua 'tästä perheestä' kun et siihen kuulu." Hank totesi kylmästi. Hän yritti vain eksyttää Desireen syytökset itsestään. Yksi lusii vankilassa kymmenen vuotta ja sitten tulee meuhkaamaan hänelle kuinka hän ei ole kertonut.

"Sano mitä sanot, minä olen tullut tällä kertaa jäädäkseni." Desiree sanoi tiukasti.

 

 

"Sinä et nyt ymmärrä. Sinä et ole enää osaa tätä perhettä. Minulla on uusi elämä, enkä minä halua sinua siihen tuhoamaan kaikkea. Mene ja ole onnellinen, mutta älä tule tänne enää. Minä en tunne sinua enää, Desiree." Hank mesosi kun ulko-ovi kävi jälleen.
Kate pujahti keskelle taistelutannerta ja harkitsi jo hetken luikkivansa saman tien takaisin ulkoilmaan. Hän ei tiennyt mitä oli meneillään, mutta Hankin äänensävystä päätellen ei mitään mukavaa.

 



Mutta karkuun juokseminen oli myöhäistä tässä vaiheessa. Desiree oli jo naulinnut murhaavan katseensa Kateen, vaikka Kate yritti ihan muina naisina vain katsella tapetteja.
"Onko tämä se Pistachio?" Desiree kysyi ivaa äänessään. Hänen ei tarvinnut montaa kertaa arvailla että hän tajusi mikä täällä oli pelin henki. Tuo lumppu oli taatusti joku Hankin laastarisuhde.

 

"HEI!" Penelope karjahti niin että huuto halkaisi riidan.

 

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan tyttöä. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt, mutta hän yritti pitää itsensä kasassa.
"Minäkin haluan tietää. Kaikki muut tietävät paitsi minä."
"Sinä olet liian nuori ymmärtämään." Hank mutisi.
"Älä höpötä. Aioitko sinä koskaan kertoa hänelle? Kyllä Penelopen täytyy jo osata käsitellä maailma sellaisena kuin se on." Desiree sanoi, "istu alas jos kerran haluat tietää."



Penelope istahti rauhallisesti sohvalle pitäen katseensa tiukasti kaikissa kolmessa.

***

 

Hank mietti sanoja. Niitä ei tullut. Oliko niillä loppujen lopuksi kovin suurta merkitystä. Penelope vihaisi häntä loppuelämänsä joka tapauksessa.

Penelope näytti vaativalta. Samalla häntä pelotti. Vaatiko hän jotain sellaista mitä ei oikeasti halunnut tietää. Hän kuitenkin piti pintansa: "Eikö teistä aikuisista ihmisistä kukaan saa suutaan auki?"

 

 

Katekin oli istuutunut portaille. Hänkään ei sanonut sanaakaan. Kyllä hän tiesi. Hän ei ollut kuullut kuin naisen etunimen, mutta hän tiesi kuka tämä oli. Desiree Tourette. Kate ei tuntenut naisen tarinaa, Hank ei koskaan ollut halukas kertomaan. Mutta täällä tuo nainen oli. Kuin myrskynmerkki. Suurella todennäköisyydellä hän oli tullut hakemaan omansa takaisin. Kate oli ottanut lainan ryhtyessään tähän leikkiin ja nyt hän maksaisi sen korkojen kera takaisin. Hänen idyllinsä särkyisi kuin lasipallo asvalttiin.

 

"Isässäsi ei ole tarpeeksi miestä kertomaan, joten minä voin tehdä sen." Desiree sanoi. Hank tuntui murtuvan kuin Berliinin muuri. Desiree ei turhia kainostelisi. Sen kun tokaisee asiansa ja homma oli sillä selvä. Hank oli aina sotkenut elämään liikaa tunteita.

"Minulla ei ole mitään käsitystä kuka sinä olet ja miksi tulet meidän kotiimme tappelemaan, mutta jos sinä osaat kertoa niin antaa mennä." Penelope sanoi.

Desireen suupielillä kareili hymyn poikanen. Hänen tyttärensä. Sen tiesi jo samasta temperamentista.

"Sen minä kerron, kuka minä olen."

 

 

Hank mietti ankarasti. Hänen täytyi mennä väliin ennen kuin Desiree ehtisi kertoa oman versionsa.

"Onko Placido vielä hengissä?" Desiree täräytti ja viimeistään silloin Hank tajusi että olisi pakko osata muotoilla asia hienovaraisesti. Hienovaraisuus ei ollut koskaan ollut Desireen vahvimpia puolia, eikä varmasti varsinkaan enää vankilan karaisemana.

 

"On." Penelope naurahti.

"Kiva. Hän ei muuten ole sinun täysveljesi, Hank ei ole hänen isänsä." Desiree aloitti. Ei hänkään halunnut kerralla humauttaa tyttöä ihan pohjalle asti.

"Minä arvasin. Olemme niin erilaisia. Mutta sinä et voi olla täällä mesoamassa tuolla tavalla sen takia, että minulla ja Placidolla on eri isät." Penelope johdatteli Desireetä jatkamaan tarinaa.

"Placidon isä on kuollut. Minä tapoin hänet nuoruuden huumassa. Jäin vuosia myöhemmin kiinni ja minulla tuli juuri kymmenen vuoden vankilatuomio täyteen. Murhasta. Siksi sinä et muista minua."

Penelopen suu loksahti auki. Sittenkin murhamies.



Kate ei ollut tähän mennessäkään sanonut mitään, mutta nyt hänen huulensa nipistyivät yhteen kuin neppari. Hän oli tiennyt että Hankilla ja Desireellä oli pakko olla rankka historia, koska Hank ei vielä vuosienkaan jälkeen pystynyt puhumaan siitä, mutta nyt hän ei yhtään ihmetellyt. Ei voinut olla helppoa sulattaa, että oma vaimo oli tappanut ex-miehensä.

 

Penelope oli alkujärkytyksensä jälkeen pompannut ylös.

"Miksi tämä nainen vielä istuu täällä? Miksi te annatte psykopaatin istua meidän kotonamme? Miksi? Sehän saattaa tappaa meidät kaikki!" Penelope vauhkosi. Kukaan ei oikein reagoinut hänen hätäänsä.

Sitten Penelope kohdisti huomionsa takaisin tähän naiseen.

"Mitä sinä teet täällä? Miksi sinä palasit? Mitä sinä vielä haluat meistä?"

"Minä luulin, että sinä halusit tietää totuuden." Desiree virnuili.

Penelope tarkkaili Hankia ja Katea. Kumpikaan ei säpsähtänytkään.

"No kerro."

"Sinua on kusetettu koko elämäsi, Penelope pieni. Ja siitä saat kiittää vain isääsi ja 'äitiäsi'. Olisin minä ehkä toivonut, että te olisitte aina silloin tällöin käyneet luonani vankilassa. Kymmenen vuotta erossa perheestään on pitkä aika, myös murhaajalle." Desiree virnisti, "olisitte voineet lähettää edes äitienpäiväkortin."

Se oli viimeinen laukaus. Penelope putosi taivaalta alas.

 

 

"Mitä sinä selität. Sano se suoraan. Et kehtaa sanoa. Ei sinulla ole meidän kaikkien kolmen edessä pokkaa väittää tuollaista." Penelope sanoi ääni kiihtyen.

"Minä olen sinun äitisi. Parempi tottua ajatukseen." Desiree sanoi rauhallisesti.
 

 

Penelope naurahti: "Kuulitteko te mitä tämä hullu väittää?"

Ei vastausta.

"Kyllä he kuulivat." Desiree lopulta sanoi, "he eivät vain enää paljoa hätkähdä tuosta. Se ei nimittäin ole heille mitään uutta tietoa."

 

Penelope tunsi miten kyyneleet yrittivät karata silmänurkista. Tämä ei ollut oikea hetki itkeä. Tuo nainenhan oli mielenvikainen.
"Sanokaa nyt joku jotain. Isä! Sano, että tuo nainen valehtelee!" Penelope kivahti ääni väristen. Hän yritti kuulostaa lujalta, muttei onnistunut edes kohtalaisesti.
Hiljaisuus muuttui koko ajan raskaammaksi.
"Äiti!" Penelope huusi ja mulkaisi Desireetä joka reagoi kutsuun.

 

Kate itki. Penelope ei muistanut nähneensä äidin itkevän. Äiti oli sellainen superäiti joka hymyili ja oli muutenkin aina niin vahva. Mutta nyt hän itki.

"Äiti." Penelope kysyi uudestaan, pienellä ja heikolla äänellä.

Katella kesti kauan kerätä sanat ymmärrettäväksi möykyksi kielensä päälle.

"Minä en ole sinun äitisi." hän sai vaivoin kakaistuksi ulos.

Penelope tunsi kuinka hänen päässään jyskytti ja hän tarttui siihen kaksin käsin. Maailma pyöri.
"Tämä ei voi olla totta. Tämä ei voi olla totta." hän toisteli hysteerisenä. Oliko hänen annettu elää koko elämänsä siinä uskossa, että Kate oli hänen äitinsä. Hän oli aina ajatellut, että hänellä oli maailman paras äiti. Hänen äitinsä olikin murhaaja. Penelope ei pysynyt kasassa. Ei ollenkaan. Hän ei ollut varma oliko se hän itse vai hänen maailmansa joka oli hajoamassa. Jokin kuitenkin hajosi käsiin tällä sekunnilla.

 

Penelope aikoi sännätä ulos. Huoneesta loppui yht´äkkiä happi. Hank oli kuitenkin nopeampi ja tempaisi hysteerisenä tärisevän ja rimpuilevan tytön syleilyynsä.

"Penelope-rakas, tämä ei vähennä sitä miten paljon me, kaikki kolme, rakastamme sinua. Sinä olet meille kaikille tärkeintä maailmassa. Meidän tyttäremme, me ajattelimme sinun parastasi ja..." Hank ei varmaankaan ehtinyt luetella kaikkia niitä runoja joita oli suunnitellut, kun Penelope pyristeli karkuun.

 

Hank ei jaksanut enää sännätä perään kun Penelope kompuroi eteisen poikki ja ulos. Antaa hänen mennä, ei tuollaista pommia pureta yhdellä halauksella.

Penelope ei saanut henkeä ja rintaa puristi. Pakko päästä mahdollisimman kauas. Ovi takana sulkeutui, mutta se todellisuus ei jäänyt niiden seinien sisälle. Se kieppui mielessä päällimmäisenä vaikka Penelope kuinka yritti juosta sitä pakoon.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Voi luoja. Onko mulla koskaan mennyt näin kauan yhden osan kanssa. No ei ole. Käsi ylös kuka jo luuli mun lopettaneen. Ei, mä en halua lopettaa, mutta mä olen alottanut tänä syksynä lukion ja sellainen on myös olo.
Ehkä mä yritän ryhdistäytyä. Toivottavasti joku vielä löytää tän tälleen tauon jälkeenkin!

Noh mitäs mieltä olitte? Miten käy Tourettejen? Saa heitellä arvauksia tulevista ihmissuhdesolmuista ja Penelopen kohtalosta ja mistä nyt ikinä! :)