Katen hymy ei meinannut mahtua kasvoille. Se hääpäivä minkä hän ei koskaan ollut kuvitellut koittavan oli käsillä huomenna. Myös Penelope hymyili. Nyt he lähtisivät äidin kanssa viettämään tyttöjen iltaa ja huomenna hänen vanhempansa, ainoat oikeat, olisivat virallisesti naimisissa. Ja he muuttaisivat kauas täältä, kaikki kolme. Kate haaveili merenranta-asunnosta jossa he voisivat viettää idyllistä perhe-elämää kaukana Sunset Valleyn tapahtumista ja Hankin historiasta. Unelmilla oli sittenkin tapana toteutua. Näin asioiden oli tarkoitus päättyä.
"Pitäkää ihana ilta." Hank kuiskasi ja halasi Katea. Viimeisen kerran pelkkänä avovaimona.
"Nähdään aamulla." Kate sanoi. Hän ei voinut uskoa että tämä todella tapahtui ja välttääkseen itkukohtauksen he luikkivat vilkkaasti ulos Penelopen kanssa.
***
Desiree istui keittiössä. Mielessä risteili satoja ajatuksia. Kymmenen vuotta sitten Hank lupasi viedä hänet vihille. Nyt Hank astelisi huomen aamulla kirkkoon toisen naisen kanssa.
"Mitä sinä siinä toljotat. Menisit sen hempukkasi luo." Desiree murahti.
Hank tuijotti hetken naista joka ylväästi heitti itsensä tuolilta pöydän kulmalle.
"Itseasiassa se hempukka on huomenna minun vaimoni. Kannattaisi ehkä alkaa totutella ajatukseen." Hank sanoi.
Penelope naurahti. Hän toivoi että Hank ei huomannut että nauru oli vain keino naamioida järkytys.
"Vai että ihan aviovaimo. Voi kuinka suloista." Desiree lirkutti.
"Ehkä sinunkin olisi aika mennä elämässä eteenpäin sen sijaan että irvailisit minun onnelleni. Me emme ole olleet pari kymmeneen vuoteen. Jätä minut rauhaan." Hank sanoi.
Hiljaisuus laskeutui heidän väliinsä. Desireelle ei jäänyt sanottavaa.
Mutta ehkä sanat olisivat olleetkin turhia. Vain sekunti ja Penelope syöksähti Hankin syliin ja suuteli häntä. Ihan niin kuin kymmenen vuotta sitten.
Hank irrottautui naisen otteesta ja katsoi tätä hämmentyneenä. Penelope tuijotti takaisin. Siinä he seisoivat. Katsoivat elämäänsä kymmenen vuoden taakse. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Ehkä heidän historiaansa ei olisi ollut mahdollista kuvailla muutamalla siinä hetkessä vaihdetulla sanalla.
Niimpä Hank kietaisi Desireen syleilyynsä ja jatkoi siitä mihin he hetki sitten jäivät. Jatkoi siitä mihin he kymmenen vuotta sitten jäivät.
Hank heitti Desireen sohvalle. Asiat tapahtuivat kuin itsestään. Eikä kumpikaan ajatellut mitä oli ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun he viimeksi olisivat olleet yhdessä. Ja kenen kanssa.
Tilanne valkeni oikeassa valossaan Hankille vasta kun hän sinä yönä hipsi ulkoilmaan. Mitä hän oli juuri tehnyt. Hän ei halunnut edes ajatella. Hänellä oli nyt ihan kaikki ja hän asetti sen vaakalaudalle jonkun nuoruuden rakkauden vuoksi. Hank hengitti syvään. Kohtalo oli tarkoittanut hänet ja Katen viimein yhteen. Ei mikään sitä estäisi.
***
Juhlavieraina istui rakkaita, läheisiä, ystäviä ja perheenjäseniä. Eturivissä Penelope ja Plaido, heidän takanaan Hankin parhaat ystävät Blair ja Eugene ja niin edelleen. Päivä oli onnellinen myös juhlavieraille. Olihan tätä päivää saatukin odottaa kymmenen vuotta. Milloin Hank viimein veisi kaikkien mielestä niin rakastettavan Katensa vihille. Ja nyt se päivä koitti.
Pappi lausui sanoja jotka lipuivat ohi korvien kunnes hän kysyi tahtoiko Kate Pistachio ottaa Hank Goddardin aviomiehekseen, rakastaa myötä -ja vastoinkäymisissä ja niin pois päin. Kate hymyili. Hän oli kymmeniä, ellei satoja kertoja harjoitellut peilin edessä sanomaan 'tahdon.' Nyt se ei tuottanut vaikeuksia. Hän hymyili ja kuiskasi pienen sanan joka muuttaisi hänen elämänsä.
"Tahdon."
Ja pappi esitti saman kysymyksen Hankille joka ei kuitenkaan ehtinyt vastata.
Kirkon ovet aukesivat. Desireen korot kopisivat vasten puulattiaa ja ääni kaikui kiviseinissä. Niin kaikui myös hänen huutonsa.
"Komento takaisin! Eikö kukaan aio kysyä onko jollain jotain tätä liittoa vastaan?"
Kate kalpeni ja katsoi surkeana Hankia silmiin.
"Häntä ei pitänyt olla kutsuttu." Kate nieleskeli.
"Tahtoisittekohan te edelleen jos kertoisin mitä Hank teki viime yönä. Ja kenen kanssa?" Desiree kysyi kylmästi.
"Hank mistä hän puhuu?" Kate kysyi hiljaa. Hänen äänestään kuulsi vielä epäusko.
"Avaa silmäsi, Kate. Kyllähän sinä aina tiesit että tulisit häviämään kun minä tulisin takaisin. Minä olen Hankin elämänrakkaus. Hän ottaa minut takaisin huolimatta siitä missä silloin on ja kenen kanssa. Sinä olet ikuinen kakkonen, Kate."
Kate tunsi kuinka silmäkulmia poltteli. Desiree sanoi ääneen juuri ne asiat joita hän oli eniten pelännyt. Paitsi että Desiree valehteli, täytyi valehdella. Ei Hank jättäisi häntä entisen kihlattunsa takia, ei ikinä. Hank rakasti häntä, ihan niin oltiin aina luvattu.
"Hank-rakas sano että tuo hullu nainen valehtelee." Kate sanoi yrittäen pitää itsensä kasassa.
"Ja lopultahan me kaikki tiedämme että minä en valehtele. Erityisesti Hank tietää." Desiree sanoi.
Hank ei sanonut sanaakaan. Katsoi vain naisia edessään. Pappikaan ei sanonut sanakaan, tällaista tapahtui vain saippuasarjoissa. Kate olisi halunnut sanoa kaiken, mutta sanat eivät tulleet ulos. Hän katsoi miestä jota rakasti ja jonka piti myös rakastaa häntä. Kate keräsi sen mitä hänen murenevasta äänestään oli jäljellä:
"Hank, minä rakastan sinua. Kaikesta huolimatta. Saat kaiken anteeksi. Aloitetaan alusta, muutetaan kauas täältä ihan niin kuin sovittiin. Sano nyt vain että tahdot."
Hank katsoi Katea ja sana oli jo karkaamassa hänen huuliltaan kun Desiree ehtikin avata suunsa ensin:
"Hank, tämä on viimeinen mahdollisuutesi valita minut. Lunastaa se mitä lupasit kymmenen vuotta sitten. Valitse minut nyt tai lähden lopullisesti etkä tule näkemään minua enää koskaan."
Hank oli sanaton.
Mutta sitten hän tajusi että sanoja ei aina tarvittu. Hän tarttui Desireehen ja suuteli häntä. Kaiken jälkeen tämä nainen oli ainoa oikea. Ainoa jonka hän todella halusi. Nainen jota muut yrittivät vain korvata, onnistumatta siinä. Nainen jota hän vuosienkin jälkeen huomasi rakastavansa eri tavalla kuin ketään toista.
Penelope jähmettyi. Tämä ei nyt mennyt käsikirjoituksen mukaan. Täydellisestä päivästä tulikin painajainen. Tuntui kuin näyttelijät olisivat unohtaneet vuorosanansa ja ryhtyneet säveltämään. Mutta mitä ihmettä isä kuvitteli tekevänsä. Eikö hän nähnyt että Kate, hänen elämänsä nainen seisoi vieressä. Ja silti isä suuteli Desireetä.
Kate oli päättänyt että viimeinen asia mitä hän tekisi olisi itkisi, mutta kyyneleet pyrkivät poskille eikä hänellä ollut tarpeeksi voimia estämään niitä. Kate vain katsoi Hankia. Hänellä ei ollut sanoja. Hän näki edessään kymmenen vuotta elämästään, tuhlausta. Hänen perheensä, hänen unelmansa, hänelle kuiskatut lupaukset jotka kaikki nyt särkyivät päivänä jona niistä oli pitänyt tulla totta.
"Anteeksi." Hank sanoi. Ei ollut muuta sanottavaa. "Ei ollut tarkoitus satuttaa."
Kate ei tiennyt olisiko hänen pitänyt kivahtaa että Hank ei ikinä saisi tällaista anteeksi. Vai olisiko hänen pitänyt vielä viimeisen kerran kertoa rakastavansa tuota miestä. Tuntui että ihan mitä tahansa hän nyt päästäisi suustaan se ei riittäisi summaamaan kymmentä vuotta jonka he viettivät yhdessä siitä sumuisesta baari-illasta tähän päivään.
Joten hän ei sanonut mitään. Ilma alkoi äkkiä tuntua raskaalta. Täytyi päästä pois. Ja niin hän juoksi kuin sumussa kirkon poikki varoen kohdistamasta katsettaan yhteenkään paikalla olijaan vaikka he kaikki taatusti katsoivat häntä.
Hank levitti hymyillen käsiään kaapatakseen rakkaan Desireensä syleilyynsä. Desiree kuitenki kavahti askeleen taaksepäin ja älähtäen torjui eleen:
"Älä kuvittelekaan!"
"Mitä nyt?" Hank kysyi hämmentyneenä.
"Ikävää jos luulit että minulla on aikomus antaa sinulle anteeksi. Nyt sinä varmasti tiedät miltä tuntuu tulla jätetyksi. Ja niin tietää varmasti Katekin." Desiree naurahti. "Kaksi kärpästä yhdellä iskulla."
"Mitä sinä tarkoitat?" Hank kysyi nyt jo hiukan hädissään.
"Minä tarkoitan että 'hyvästi, Hank' Desiree sanoi viileästi.
Desiree vilkaisi olkansa yli mutta jatkoi sitten määrätietoisesti askeliaan. Juhlavieraat keräilivät tavaroitaan ja nousivat seisomaan. Mitä nyt kuuluisi tehdä. Tämä ei kovin usein kuulunut häiden ohjelmistoon. Muutaman minuutin aikana jo kaksi ihmistä oli jätetty alttarille. Joku kuiskasi jotain karman laista.
Kyyneleet valuivat jo Penelopen poskilla. Yhdestä heidän elämänsä kauneimmasta päivästä tulikin kamalin päivä ikinä. Kaikki oli pilalla. Kaikki oli pilattu. Desiree oli pilannut kaiken, rikkonut heidän perheensä. Mutta sitten Penelope tajusi että isä oli yhtä lailla syyllinen. Isä oli pilannut kaiken valitsemalla äidin sijasta jonkun satunnaisen bimbon. Jalat tuntuivat juurtuneen kirkon lattiaan mutta Penelope repäisi itsensä liikkeelle.
Äitiensä tyttärenä hän säntäsi ulos kirkosta. Jos tilanne olisi ollut yhtään vähemmän vakava joku olisi taatusti vitsaillut että tämä näytti olevan sukuvika. Kukaan ei kumminkaan uskaltanut sanoa mitään. Kaikki jäivät katsomaan Penelopen perään.
"Penelope!" Hank huusi ja oli jo lähtemässä tytön perään, mutta toinen miesääni esti häntä.
"Anna kun minä."
Penelope ei kuullut huutoja takanaan. Hän vain juoksi.
Hank hieraisi silmiään. Näin ei voinut tapahtua. Kaikki hänen elämänsä naiset paukkasivat vuoron perään ulos hänen elämästään. Nykyiset ja entiset vaimot ja nyt kaiken huippuna vielä oma tytär.
Penelope syöksyi ulkoilmaan. Sade ryöpsähti hänen niskaansa ja humisi korvissa. Kengät upposivat märkään nurmikkoon, hiukset ja vaatteet litistyivät märkinä vasten ihoa. Mutta Penelope ei välittänyt. Ei hänellä ollut määränpäätäkään. Hän juoksisi mielellään vaikka maailmaan ääriin asti, pois täältä. Yhtä kauas kun heidän oli ollut tarkoitus muuttaa. Ehkä se meren ranta jolle Kate oli toivonut tulisi vielä vastaan jos hän juoksisi tarpeeksi kauas. Tai ehkä hän matkan varrella törmäisi äitiin.
***
Äiti ei ollut tullut vastaan, eikä meren ranta. Hautausmaa sen sijaan tuli. Siellä näytti ainakin rauhalliselta. Ja Penelope koki tarvetta istahtaa, maailma alkoi kieppua silmissä. Hän istui kylmälle penkille ja hautasi kasvot käsiinsä. Kasvoilla valui kyyneleitä ja sadepisaroita. Ei tuntunut niin lohduttomalta itkeä sateessa.
"Oletko sinä kunnossa?" lempeä miesääni kysyi etäämmältä.
Penelope ei kääntänyt päätään. Se siitä rauhasta. Hän mutisi käsiensä raosta:
"Ei kuulu sinulle. Mene pois."
"Sinuna olisin kiitollinen. Jos minä en olisi lähtenyt perääsi, isäsi olisi tehnyt sen. Ja minusta tuntuu, että hän on viimeinen ihminen jonka juuri nyt haluat kimppuusi." mies sanoi edelleen lempeästi. "Saanko istua seuraan?"
Ei vastausta.
Niinpä hän istui Penelopen viereen. Juuri sopivan etäälle, ei tullut ahdistavan lähelle.
"En antanut lupaa." Penelope mutisi.
"Et kieltänytkään." mies vastasi tyynenä.
Penelope käänsi kasvonsa pois. Hän näytti varmasti järkyttävältä silmät punaisina ja posket kyynelten juovittamina.
"Kuka sinä sitten olet?" Penelope kysyi välinpitämättömästi vaikka todellisuudessa hänen uteliaisuutensa oli herännyt.
"Keskustelisin mielelläni sinun, enkä vain toisen poskesi kanssa." mies sanoi hieman huvittuneena.
Penelope käänsi alistuvasti kasvonsa mieheen.
"Olen Miquel Gratuit. Meidän isämme ovat ystäviä." mies esittäytyi.
"Sitten sinä varmaan tiedätkin minut. Ainakin luulet tietäväsi." Penelope sanoi.
Miquel naureskeli: "Tiedän. Tiedän myös äitisi. Olet yhtä paha suustasi."
Penelopen sisällä kuohahti: "Jos tarkoitat äidilläni Desireetä, olet harvinaisen väärässä. Hän ei ole minun äitini. Minun äitini on rakastettava ja ihana ihminen. Kate."
"Pahoitteluni." Miquel sanoi ennen kuin Penelope ehtisi taas heittäytyä mykäksi.
"Pidätkö sinä minua pilkkanasi?" Penelope kivahti ja tunsi kuinka kyyneleet lähtivät taas vierimään.
"En. Nouse ylös." Miquel pyysi.
"Ei huvita." Penelope totesi taas kylmästi.
"Nouse nyt vain, minä tiedän mitä sinä nyt tarvitset." Miquel maanitteli.
"Sinä se kuvittelet tietäväsi kaikesta kaike..." Penelope aloitti muttei ehtinyt viedä lausetta loppuun.
Miquel tempaisi hänet ylös ja kietoi tytön hellään halaukseen. Hän ei uskaltanut puristaa, pelkäsi linnunluisen tytön särkyvän hänen käsissään. Aluksi Penelope kavahti kosketusta mutta ei jaksanut vähäisillä voimillaan tempoa vastaan.
Hän kietoi kätensä Miquelin ympärille. Hän ei kyllä koskaan myöntäisi että tämä oli juuri se mitä hän oli tarvinnut. Tässä hetkessä oli nyt hyvä olla.
He irtautuivat toisistaan vasta useiden minuuttien kuluttua. Päivä ehti kääntyä illaks.
"Tulee pimeää ja yöksi on luvattu lumisadetta. Anna kun heitän sinut kotiin." Miquel sanoi.
Penelopen katse painui taas maahan. Se ehdotus rikkoi hänen hetkellisen hyvän olon tunteensa. Koti.
"Hei. Sinua varmasti kaivataan siellä jo." Miquel sanoi.
Penelope ei voinut sille mitään että tuo miehen lempeä ääni sai hänet taipumaan.
"Hyvä on." hän huokaisi.
Kaksikon hypätessä autoon ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat putoilla taivaalta. Auto oli vanha ja piti kovaa rätinää mutta lämmitys pelasi ja radiosta selostettiin uutisia. Tunnelma oli rauhoittava kun he lipuivat hämärän halki.
***
Kuulas syyspäivä oli muuttunut talveksi yhdessä yössä. Penelope hipsi kotiovelleen. Sisällä paloivat valot. Joku siellä ainakin oli kotona. Onnistuisikohan hän livahtamaan huoneeseensa törmäämättä kehenkään.
Penelope ei ehtinyt miettiä asiaa sen pidemälle kun sai jo vastauksen. Heti eteisessä vastaan tuli isä. Hänen kasvonsa olivat tulkitsemattomat ja Penelope tuijotti niitä takaisin yhtä ilmeettömänä.
Isä käveli lähemmäs.
"Missä sinä olet ollut? Arvaa olenko ollut huolissani kun kukaan teistä ei tule kotiin." Hank marmatti.
"Etköhän sinä ole siitä ihan itse vastuussa." Penelope totesi ja vältteli isänsä katsetta.
"Penelope, älä sinäkin aloita. Mitä minulle jää jos sinäkin käännyt minua vastaan." Hank meuhkasi.
"Minä olen nyt väsynyt." Penelope sanoi ja käveli isänsä ohi.
Hank jäi neuvottomana eteiseen.
***
Samaan aikaan illan hämärässä oli joidenkin toisten vuoro koettaa onneaan naimisiin menemisessä.
Placido ja Vita saivat viimein toisensa. Heidän onneaan ei ollut seuraamassa kuin pappi ja kirkon kiviset seinät. Mutta eivät hei muita olisi tarvinneetkaan. Heillä oli sormukset ja oikeat sanat huulillaan. He molemmat tahtoivat.
Ja heillä oli toisensa. Ja mahdollisuus lähteä kauas täältä. Heidän työnsä täällä oli tehty ja he voisivat vain lähteä jättäen jälkeensä kaiken tämän. Toiset lähtee, toiset jää. Placido ja Vita lähtisivät.
***
Penelope ei ollut varma ajan kulusta. Joitakin aikoja oli kulunut. Kate oli muuttanut pois. Tai ei häntä ainakaan kotona ollut näkynyt. Desiree sen sijaan oli ja pysyi. Piti kiinni omasta osuudestaan. Eivät ne Hankin kanssa toimeen tulleet vieläkään mutta joutuivat sietämään toistensa kasvoja.
Se aamu oli kuitenkin erilainen. Avain käännähti lukossa ja ovi kolahti.
Penelopen huoneen ovi lennähti auki. Äiti. Äiti seiosi eteisessä. Penelope ei ollut varma oliko tämä vain yksi niistä lukuisista unista joissa hän näki äidin vai oliko Kate tosiaan siinä. Penelope juoksi eteisen poikki joka tapauksessa.
Hänelle selvisi varsin pian että Kate todella oli siinä kun nainen rutisti tytön halaukseensa. Molemmat nauroivat, kikattivat onnellisuudesta. Riemastuttava jälleennäkeminen.
Kupliva onni vaihtui liikutuksen kyyneliin. Kate hymähti. Eihän siitä ollut kuin pari viikkoa. Mutta silti. Jossain oli kytenyt pelko siitä että hän ei näkisi tuota tyttöä enää koskaan. Ja kyti vieläkin. Näkisikö hän enää kun tänään sulkisi Tourettejen ulko-oven viimeisen kerran perässään.
Hetki olisi ollut pienen ikuisuuden mittainen jos se ei kuitenkin olisi päättynyt liian aikaisin. Kate vakavoitui ja irrottautui Penelopen otteesta kun Hank asteli eteiseen.
"Kate." Hank huokaisi. Yhteen sanaan tiivistyi kovin paljon sanottavaa.
"Tulin vain hakemaan tavarani." Kate sanoi värittömästi. Hän ei aikoisi kuunnella tuon miehen tarinoita.
***
"Onko sinun pakko lähteä? Yrittäisitte vielä." Penelope ruikutti säälittävänä.
"Ei minulla ja isälläsi ole enää mitään sanottavaa. Olen pahoillani." Kate sanoi.
Penelope ei voinut estää itseään painautumasta taas Katen syliin.
"Ota minut mukaasi." Penelope kuiskasi.
Kate hautasi kasvonsa Penelopen hiuksiin. "En minä voi viedä sinua oikeilta vanhemmiltasi." Kate sanoi. Sana takertui kurkkuun. Miten nainen joka oli viettänyt koko Penelopen elämän vankilassa oli hänelle oikeampi äiti kuin Kate?
"Mutta..." Penelope aloitti.
"Minun täytyy mennä nyt. Voit aina tulla tapaamaan minua. Jos vain saat isältäsi luvan." Kate kuiskasi.
Penelope tuli terassille saattelemaan Katea. Kyyneleet polttelivat taas silmäkulmia. Miten kaikki saattoikin hajota niin hetkessä. Ja Kate käveli pois. Vilkutti vielä autosta. Ja ajoi pois.
Penelope käveli jälleen eteisessä seisovan Hankin ohi.
"Penelope, muista että minä en ole menossa minnekään." Hank yritti.
"Oliko tuon tarkoitus lohduttaa?" Penelope kysyi pysähtymättä. Käveli suoraan huoneeseensa.
Hänen huoneensa seinien sisäpuolella kuori murtui. Penelope pyrskähti itkuun ja heittäytyi sängylleen. Miten elämä sattui näin paljon?
Hän olisi voinut jäädä siihen makaaman koko elämäkseen. Sulkea silmänsä pahalta maailmalta. Olla
antamatta minkään tai kenenkään enää satuttaa häntä. Penelope hengitti raskaasti ja ummisti silmänsä. Ehkä tämä painajainen menisi ohi jos sen nukkuisi loppuun.
***
Hank ja Desiree kykenivät nykyään syömään saman pöydän ääressä. Pöytään oli katettu kolmaskin lautanen. Mutta Penelope ei syönyt heidän kanssaan. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan kanssa. Kumpikaan, ei Desiree eikä Hank muistanut ajatella tyttärensä murheita. Tuskin Penelope olisi elämäänsä kumpaakaan edes huolinut. Nuo kaksihan olivat yhdessä pilanneet Penelopen täydellisen perheen.
Penelopen puhelin oli aluksi soinut jatkuvasti. "Kymmenen vastaamatonta puhelua henkilöltä Miquel." Miquel halusi päästä taas lohduttamaan Penelopea. Tekstiviesteissään mies pyyteli Penelopea joskus kahville. Että voitaisiin jutella. Penelope ei halunnut. Ei hän kaivannut Miquelia, hän kaipasi perheensä takaisin. Ja lopulta Miquel oli lakannut soittelemasta. Penelope itse soitteli Katelle mutta hän ei vastannut. Kertoi joskus viestillä olevansa kiireinen ruvettuaan jälleen käymään töissä. Eikä Penelopekaan enää soitellut.
Penelope piti itsensä kiireisenä kuntoilemalla. Kouluun hän jaksoi raahautua silloin tällöin mutta suurimman osan ajastaan hän kuntoili. Kukaan ei onneksi ollut enää huolehtimassa. Eivät isä ja Desiree osanneet. He olivat onneksi jättäneet hänet rauhaan.
Eräänä iltana Penelope kuitenkin kiskoi ylleen hupparin ja juoksi ulos. Oli taas talvi. Talvi saapui aina uudelleen. Siitä oli liian monta talvea kun Penelope oli kylmissään saanut käpertyä Katen kainaloon. Mutta nyt asia muuttuisi. Penelope juoksi lumisateen läpi. Ei hän ollut ennenkään määränpäätä tarvinnut. Jos hän juoksisi tarpeeksi pitkälle äidin olisi pakko joskus tulla vastaan.
Ja äiti kysyisi olisiko kaikki hyvin. Ja hän olisi ainut ihminen joka ei uskoisi vaikka Penelope väittäisi silmät kirkkaina kaiken olevan kunnossa. Äiti näkisi ettei ole. Ja se riittäisi. Ja sitten kaikki taas ehkä olisi.
Jokin pakotti hänet pysähtymään. Suuntavaisto uhkasi kadota. Kaikkialla ympärillä oli pelkkää lunta. Mutta se saattoi olla hänen pienin murheensa. Päänsä tuntui kummalliselta. Oikeastaan jokaisessa hänen jäsenessään tuntui kummalliselta. Maailma pyöri ja Penelope horjahti.
Penelope ei edes tajunnut menneensä nurin ennen kuin lumen kylmyys pureutui vaatteista läpi ja silmien edessä aukeni enää tähtitaivas. Penelope hymyili tähdille. Hän olisi halunnut katsella niitä vielä hetken mutta silmät painuivat kiinni. Hymy jäi.
***
Huhhuh, aikaa meni ja osa venyi mutta nyt se on tässä. Ei mulla paljoa sanottavaa, hirveä huojennus kun tämä on viimein ulkona.
Palaako Hank vielä yhteen jomman kumman naisen kanssa, vai ehkä jonkun kolmannen ? Kuulemmeko enää Placidosta ja Vitasta ? Mikä mies on Miquel ? Ja ehkä se polttavin; Miten käy Penelopen ?
